B! Mahtaako itselläsi olla jokin maisemapaikka, joka vetoaa sinuun erityisesti? Tai onko jokin tietty maisema tai paikka itsellesi rakas? Ja miten tämä mahdollinen maisema tai paikka mielestäsi voi, voitko potea sen puolesta iloa? Rönsyilkäämme hieman maiseman ja paikan lonkeroista, yksilöllisiä ja yleisiä sekä erityisesti ajallisia näkövinkkeleitä sivaltaen.
Maisemasta kerätään merkityksiä ja kunkin paikan ainutlaatuinen merkitys puolestaan kehkeytyy siitä, miten ihmiset viettävät paikassa aikaa ja uppoutuvat siellä erilaisiin aktiviteetteihin1. Paikka ei myöskään ole milloinkaan vakaa ja itsessään olemassa oleva kokonaisuus, ja paikoilla on aina historiansa, jota muovaa ja uudelleenmuovaa toiminta, joka on jatkuvasti käynnissä ympärillämme meistä johtuen sekä meistä riippumatta2.
Myös maisema on samalla tavoin laadullinen ja heterogeeninen eli moninainen, ja jokainen paikka maisemassa ilmentää kokonaisuutta, joka on tietyssä suhteessa siihen, ja eroaa tällä tavoin jokaisesta toisesta paikasta. Lyhykäisyydessään maiseman paikkoineen voisi sanoa olevan meissä, ei meitä vastaan, ja siitä tulevan osa meitä aivan kuten me olemme osa sitä.3
Paikkakokemus yhdistetään vahvasti myös itseensä olemiseen4, ja yksilöllisen identiteetin verkosto muodostuu löyhästä kokoelmasta tai mosaiikista, joka koostuu yksilölle tutuista ja merkityksellisistä paikoista. Tämä tarkoittaa, että paikkojen keskinäinen riippuvuus on keskeisen tärkeää yksilöllisellä tasolla. Näin ollen myös täysi ymmärrys siitä, mitä tietyssä paikassa asuminen tarkoittaa, edellyttää sen muistamista kuinka tärkeimmät paikat ovat (epä)yhteydessä toisiinsa sekä lisäksi paikkojen lonkeromaisten toisiinsa liittävien rihmastojen tunnistamista.5
Ihmiset myöskin muovaavat maisemaa maailmassa ollessaankin, ja lopulta maisema muodostuu ja aikaa kuluu. Yksi käytännön esimerkki tästä ovat polut ja reitit, joita muodostuu ihmisten liikkuessa paikasta toiseen, ”karttuneena jälkenä loputtomista matkoista”, joita ihmisten liikkumisesta on seurannut.6 Aika voi olla hyvinkin merkittävä toimija monisyisin tavoin, kuten käy ilmeiseksi esimerkiksi silloin, kun ympäristöväkivalta onnistutaan irrottamaan sen alkuperäisistä syistä ajan kulumisen myötä7.
Lopulta paikka itsessään, kuten Lawrence Buell huomauttaa, on syvimmiltään kuulumisen tunteeseen, eikä omistamiseen liittyvä asia. Paikkakokemuksen malli muodostuu todennäköisesti lapsuuden aikana, eikä lapsuuden maiseman tarvitse olla onnellinen, jotta sillä voisi olla merkittäviä vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Paikkakiintymys voikin muuttua myös patologiseksi ja yhteys menneisyyden paikkaan johtaa jonkinlaiseen haavoittuvuuteen. Lapsuuden paikkamalli on kuitenkin luultavasti myös niin muovattavissa, että sen voi tarvittaessa niin sanotusti selättää.8
Nykyisin tapa kiintyä paikkaan tapaa olla pienemmässä tai suuremmassa määrin hajautunutta9. Lisäksi nykyaikana vauhdista – erityisesti nopeasta sellaisesta – on tullut itsessään itsensä oikeuttava, ja varsin pakottava motivaattori, joka sinällään tekee entistä vaikeammaksi keskittyä mahdollisiin hitaasti ilmeneviin hätähaasteisiin10.
Aikamaisemat
Tiettynä hetkenä saatavilla oleva maisema menneestä ja tulevasta on aina käsillä ainoastaan tänä kyseisenä hetkenä, joka tällöin muodostaa perustan nykyhetkelle ja kerää ”itseensä menneen ja tulevan, kuin kristallipallossa taittuvat valonsäteet”11. Kiire esimerkiksi tuppaa vääristämään – jopa tukahduttamaan – näitä säteitä ja sitä myöten maisemia, niin mielen sisäisiä kuin ympärillämme avautuvia.
Nythetkeemme vaikuttaa sekin, että menneisyyden tutut paikat, jotka saattavat osaltaan muodostaa yksilöllistä identiteettiä, päätyvät ”keksityiksi uudelleen” identiteettiin sulauttamisen myötä. Siksipä muistot näistä paikoista viittaavat kyllä todellisiin paikkoihin, mutta muistaminen kuitenkin samalla muuntaa niitä. Koska tämä uudelleenkeksiminen toimii lisäksi osaltaan keinona pitää menneet paikat identiteettimerkkeinä, asettuvat nämä keksintätoimet aina johonkin yksilökohtaisen ja kollektiivisen välimaastoon. Joka tapauksessa identiteettiä muokkaavat paikat ovat myös kulttuurisia artefakteja, eivät ainoastaan yksilöllisiä.12
Tätä liipaten, Henri Lefebvren sosiaalisen tilan käsite sisältää ajatuksen, että tila luodaan tai ”tuotetaan sosiaalisten käytäntöjen kautta”. Näin ollen tila on aina tulvillaan ideologiaa, eikä milloinkaan ole tyhjä, vaan sisältää monenkirjavan joukon sosiaalisia merkityksiä. Lefebvren mukaan paikkaa ei voi tarkasti erottaa tilasta, sillä paikka on yksi monista olemassa olevista ”sosiaalisen tilan diskurssien” muodoista. Lisäksi tuotannon sosiaaliset suhteet vaikuttavat sosiaaliseen järjestykseen, joilla on näin ollen dominoiva rooli yhteiskuntien muodostumisessa, ja ne määräävät sekä mentaalisen että fyysisen tilan rajoja.13
Rob Nixonin hitaan väkivallan käsite tutkailee väkivallan aikasidonnaisia ulottuvuuksia, pääasiassa ympäristönäkökulmasta. Hidas väkivalta ilmenee asteittain ja katseilta kätkettynä, ja tämä jälkikäteen materialisoituva tuhovoima saa aikaan seurauksia, jotka ilmenevät erilaisten aikajaksojen puitteissa – tyypillisesti tämän kaltaista väkivaltaa ei ylipäätään mielletä väkivallaksi. Viivästyneiden vaikutusten aiheuttama epäselvä, vaikeasti hahmotettava ympäristöväkivalta kuitenkin aiheuttaa monenmoista sosiaalista ahdinkoa, joka voi jakautua ajallisesti hyvinkin laajalti.14
Nixon teoretisoi varsin vakuuttavasti, miksi väkivaltaa, ja erityisesti ympäristöväkivaltaa, tulisi pitää kisana aikaa vastaan eikä koskevan ainoastaan tilaa, kehoja tai resursseja. Hitaan väkivallan ajallinen ja tilallinen kieltäminen on helppoa konkretisoimalla kirjaimellisesti ajatus ”poissa silmistä, poissa mielestä”; koska hidasta väkivaltaa ei voi nähdä, on se todella helppo jättää täysin huomiotta.15
Maisemassa oleminen
Palatkaamme ajatuksiin sopusointuisesta olemisesta. Martin Heideggerille oleminen (Dasein) edustaa eksistentiaalista kokemusta. Hänen mukaansa oleminen on erityinen ihmiselle ominainen piirre, ”perustavanlaatuinen ontologinen tila”, jonka tähden yksilön oleminen voidaan aina sijoittaa tiettyyn paikkaan.16 Näin nähden tässä paikassa lienee hyvä osata olla asiallisesti, huomioiden myös pitkän aikavälin vaikutuksia, ja ylipäätään enemmän kuin vain oma olemassa oleva ihmisnapansa – Dasein perustuukin omaan ajallisuuteensa, tarjoten ymmärrystä ajassa olemisen merkityksestä.
Tim Ingold luonnehtii maiseman aikaulotteisuutta ja tutkailee, miten tätä voidaan ymmärtää hyödyntämällä ”olemisnäkökulmaa”, jonka lähtökohtana on ihmisten aktiivinen, havainnointiin perustuva kytkeytyminen maailmaan. Ingoldin esittämä olemisnäkökulma konstituoi maiseman pysyväisenä tallenteena – sekä todisteena – siinä aiemmin oleilleiden sukupolvien elämistä ja töistä, mikä itsessään tarkoittaa, että maisema kertoo – ja jopa on – tarinaa, joka herää henkiin havainnointimme kautta.17
Kun maisemaa havainnoidaan ”menneisyyden hedelmöittämänä”, edellyttää moinen muistamisen tekoa aistipohjaisen vuorovaikutuksen lisäksi. Huomion keskittäminen tällä tavoin luo polkua siirtymiselle vastakkainasettelun tuolle puolen; maisemaa ei tarvitse tulkita naturalistisen näkemyksen tavoin puhtaasti neutraalina ja ulkoisena ihmisaktiviteettien taustana, eikä kulttuurillisen näkemyksen mukaan jokaista maisemaa tietyn kognitiivisen tai symbolisen tilan järjestämisen ilmentymänä.18
Tokikaan yhteys maaperään ei yksistään kerro yksilön sielullisesta terveydestä. Kuitenkin pelkästään maisemakuvien katselun on todettu edistävän ihmishyvinvointia, ja vaikkapa maisemamaalaukset voivat tarjota ihmisyksilölle keinon lokeroida mentaalista ja fyysistä olemassaoloa. Nykyisin luontomaailma tarkoittaa monille ihmisille puhtaasti välitettyä ja konstruoitua kuvaa, ja kuvien voima saattaa olla hyvinkin merkittävässä roolissa, kun yksilöt ja ryhmät päätyvät kokemaan yhteyttä paikkaan.19
Mutustelkaamme lopuksi hieman aistiulottuvuuksiamme. Erityisesti maisemamaalausten tapauksessa on monilla taipumus ajatella niiden edustavan ainoastaan jotakin, mitä katsella, minkä seurauksena voi helposti unohtua, ettei mikään näkymä aukene katseelle täyden hiljaisuuden vallitessa saati tuoksutyhjiössä20.
Ääni on aistiemme havaittavissa ainoastaan hetkellisesti, kun esimerkiksi maalaus puolestaan jättää jälkeen kiinteän kohteen, jonka lopullinen muoto voi kestää huomattavasti pidempään. Toki vaikkapa Banksyn luomat graffitimaalaukset ovat monesti elinkaareltaan varsin lyhytikäisiä. Joka tapauksessa luontomaisemassa löytyy kumpainenkin näistä, ääni ja kuva, kun maiseman muodot tuottaa liike, joka lopulta näyttäytyy ihmissilmälle enemmän tai vähemmän kiinteäksi aineeksi jähmettyneenä.21
Maailmassa olemista tai oleilua voi kuvailla niin, että maailman nähdään ikään kuin omaavan organismin ominaispiirteet, ja meidän liikkuvan tässä organismissa ja sen kanssa, sekä näin ollen meidän toimintamme kuuluvan aikaan osana ja välineinä maailman muuttaessa itseään. Tällainen näkemys maailmasta – joka liikkeen kokonaisuutena rakentaa itsensä muotoihin, jotka me näemme, ja joista jokainen muoto muovautuu jatkuvasti suhteessa sitä ympäröiviin muotoihin – häivyttää myös elollisen ja ei-elollisen välistä eroa.22
Maisemien ja paikkojen muuttuessa osaksi meitä, voimme muovailla olemistamme sopusointuisemmaksi. Ilmiselvien lisäksi kutakin maisemaa ja paikkaa vaanii alati erilaiset huomaamattomammat muutokset. Hitaasta väkivallasta kertominen ja sen ymmärtäminen edellyttää lähtökohtaisesti kykyä pureutua suoraan nykyiseen vauhtipolitiikkaan. Tämä tarkoittaa, että vauhti tulisi määritellä uudelleen, tarkemmin ottaen kenties löytää himpun maltillisempi tahti, jotta hitaasta väkivallasta ylipäätään voidaan tehdä näkyvää.23
Toki muutos on olennainen osa elämää, eikä väkivalta suinkaan ole tekijänä kaikessa muutoksessa. Maapallomme loputtomat paikat tarjoavat meille myös mallia muutoksen hyväksynnästä sekä luonnollisten rytmien ja virtojen kunnioittamisesta. Maisemoikaamme siis olemustamme sen mukaisesti, että ympäristömme ei joudu kantamaan olemisemme tähden ylimääräistä taakkaa. Mukavia maisemia ja paikkakokemuksia toivottaen, Namaste.
Lähteet:
2, 5, 8, 9, 12, 19 Buell, Lawrence. 2001. “The Place of Place,” teoksessa Writing for an Endangered World: Literature, culture, and environment in the U.S. and beyond. Harvard University Press, sivut 64–78.
1, 3, 6, 11, 17, 18, 20, 21, 22 Ingold, Tim. 1993. “The temporality of the landscape” julkaisussa World Archaeology (25)2, sivut 152–174.
7, 10, 14, 15, 23 Nixon, Rob. 2011. “Introduction” teoksessa Slow Violence and the Environmentalism of the Poor. Harvard University Press, sivut 1–44.
4, 13, 16 Thacker, Andrew. 2003. “Theorizing space and place in modernism” teoksessa Moving through modernity: Space and geography on modernism. Manchester University Press, sivut 13–45.
Aihetta liippaavaa monenkirjavaa kirjallisuutta:
James Lovelock; Gaia – äiti maa
Kurt Vonnegut; Galápagos
Jussi Kotkavirta; Luonnon luonto
Khalil Gibran; Maan jumalat
Miyamoto Musashi; Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys
Panu Pihkala; Mieli maassa? Ympäristötunteet
Martin Heidegger; Oleminen ja aika
Jules Verne; Pariisi 1900-luvulla
Gary Zukav; Sielun paikka
Carl Honoré; Slow: Elä hitaammin!
Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki; Takaisin luontoon
Henry David Thoreau; Walden: elämää metsässä
Toim. huom.
Kaikki yllä olevat sivustomme ulkopuoliset liNKit johtavat suomenkielisille Wikipedia-sivuille tai Tieteen termipankkiin. Tästä napsauttamalla avautuu toinen birdink.fi sivu, joka sisältää aakkostetun valikoiman BiRD iNKin suosittelemia erinomaisia kirjoja.
Artikkelin kuvat ovat pääasiassa BiRD iNKin luomuksia, vaan haluamme huomauttaa osan materiaalista olevan peräisin Pexels-kuvapalvelusta – mistä muuten löytyy läjäpäin upeita otoksia katseltavaksi tai käyttöön!
