B! Lienee lähes sanomattakin selvää, että ”luonto” on käsitteenä varsin monitahoinen ja voi eri yhteyksissä saada hyvinkin erilaisia merkityksiä. Luonnollisesti nämä merkitykset muuttuvat myös ajan saatossa ja paikasta riippuen. Mietiskelemme seuraavassa luontokäsityksen menneitä muotoja kolmen kirjallisen otteen kautta: vuonna 1870 julkaistu Seitsemän veljestä, tätä kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu ”Ehdotus valtionpuiston perustamiseksi Pohjoismaihin” sekä Äänetön kevät vuodelta 1964.
Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä ympäröivä luonto avautuu ruokavaraston kaltaisena eloisana aarreaittana, jota veljeksillä on oikeus käyttää hyväkseen asetuttuaan asumaan vastavalmistuneeseen pirttiinsä. Rachel Carsonin Äänetön kevät puolestaan avasi puoli vuosisataa sitten huolta ympäristön saastumisesta ympäri maailman – jota aavistamatta Adolf Erik Nordenskiöld oli ehdottanut luonnonsuojelualueen perustamista meidän nurkillemme jo miltei sata vuotta aiemmin.
Luonto rauhallisena turvapaikkana ja eläinsuhde
Seitsemässä veljeksessä Juhani pohtii, että veljeksillä on lokoisat oltavat, eikä hätä koittaisi, vaikka maailma muuttuisi tuhkaksi ja tomuksi Impivaaraa ja sen ympäristöä lukuun ottamatta – ”täällä on vapaus ja rauha”. Ainakin osittain veljesten mukavuus on hänen mukaansa sen ansiota, etteivät he joudu olemaan turhaksi muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Tässä mielessä luonto siis näyttäytyy turvapaikkana ihmiskulttuurin vaatimuksilta.
Veljekset ”haalivat elantonsa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin varahuoneensa monellaisella otuksella”. Käyttötarpeiksi eivät silti päädy vain metsän eläimet, vaan veljekset saavat ympäröivästä luonnosta myös heinää, olkia, vihtatarpeita ja polttopuita. Kun Juhani toteaa, että ”metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen”, lisää Timo sen olevan lisäksi heidän liha-aittansa. Kivi kirjoittaa syötäväksi päätyvien eläinten metsästämisen olevan meluisaa puuhaa huutoineen, koirien elämöinteineen ja aseiden paukkeineen. Hieman paradoksaalisesti veljesten käytös siis rikkoo rauhan, josta he ympäristössään nauttivat.
Saaliin nylkemistä Kivi kuvailee työläänä, mutta kuitenkin ”vallan hauskana”. Tämä ilmentää luonnon hyödyntämisen oikeutusta, joutumatta murehtimaan esimerkiksi eläinten tappamiseen liittyviä eettisiä seikkoja, saati sitten luonnonvarojen hupenemista. Saalistuksen tuottamaa iloa kokee myös yksin pyydyksiä katsastamaan lähtenyt Timo, jonka ”iloinen silmä” näkee kuopan pohjalla henkihieverissä makaavan suden. Timo uskoo muiden saavan ”suurta huvia” hänen kantaessaan saaliin pirttiin – kiintoisana yksityiskohtana ilmenee, että kun hän ei kuitenkaan onnistu saamaan sutta hengiltä ja eläin pääsee karkuun, päätyykin Timo itse saaliseläimen lailla pakenemaan hirmustuneita veljiään.
Veljeksillä on myös kotieläimiä, joihin he suhtautuvat ilmeisen eri tavalla kuin metsän eläinasukkaisiin. Joulu näyttää kirvoittavan veljekset asettamaan itsensä jollain muotoa samaan asemaan kuin (koti)eläimet, sillä Juhanin sanoin on ”joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin”. Toisaalta tämä kielii myös siitä, että ihmiseläintä ei lasketa ”elikoksi”. Juhani kertoilee myös kissan koulutuksesta, kuinka hän on kieltänyt ”pojalta” hellimiset, kunnes tämä toimii ”miehen” lailla ja paiskaa tassua toivotusti. Lisäksi on mielenkiintoista, miten ”olkinen polstari” todetaan jopa kuninkaille ja suuriruhtinaille sopivaksi painitantereeksi ja Simeoni toppuuttelee veljiään ryhtymästä painiin pyytäen, että ”armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes huomispäivään”. Tämä voi toki olla vetoomus joulurauhan säilyttämiseksi, vaan voisi tulla tulkituksi niinkin, että elottomat oljet ansaitsevat rauhan esimerkiksi saaliiksi päätyneitä eläimiä enemmän, jotka esittäytyvät nyt lähinnä joulupöydän runsaana ruokakattauksena.
Idyllinen luontokuva ja ihmisen vaikutus
Kivi kuvailee myös luonnon kauneutta, kuten lumisia maisemia joulun aikaan, ja rinnastaa esimerkiksi harakan ”männistön kärkkääksi neidoksi”. Karhua hän nimittää ”salon ruhtinaaksi”. Tällaiset personifikaatiot nostavat luonnon omanlaiseensa valoon ja Kivi ylentää luontoa monin proosamaisin keinoin. Lopulta Jukola on kärhämöinneistään huolimatta melkoisen idyllinen ja jotenkin perinteisen suomalaisen metsämaiseman oloinen paikka. Seitsemän veljestä ei kuitenkaan näytä nostavan esiin ihmistoiminnan mahdollisia vaikutuksia ympäristöön. Carsonin Äänettömän kevään aloittava ”Tarina huomisesta” maalaa alkuun melko samankaltaista kuvaa luonnosta idyllinä ja ihmisten käyttövarana, mutta päätyy paljastamaan tästä käytöstä seuranneita ongelmia.
Carsonin kuvailema huomismaisema vaikuttaa pitkälti ihmisen muokkaamalta, mutta kylän elämä on kuitenkin näennäisessä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ihmisiä matkustaa kylään ihailemaan moninaisia lintuja ja kalastamaan puhtaissa vesissä. Vuosia jatkunut harmonia kuitenkin särkyy, kun yhteisön kotieläimiä, kanoja, nautoja ja lampaita alkaa vaivata salaperäiset tappavat taudit. Myös ihmiset alkavat sairastua uusilla oudoilla tavoilla ja yllättäviä kuolemia ilmenee niin aikuisten kuin lasten keskuudessa. Kaikki vaikuttaa yhtäkkiä hedelmättömältä ja kuolevalta. Syyksi osoittautuu valkoinen, rakeinen jauhe, jonka jäämiä löytyy sieltä täältä – ihmiset ovatkin aiheuttaneet kadotuksen itse.
Carson pohjustaa tarinallaan pyrkimystään kertoa ympäristöuhasta, vakavasta saastumisesta, johon oltiin yleisesti heräämässä 1960-luvulla. Carson jatkaa tarinansa olevan fiktiivinen siinä mielessä, että ei tiedä paikkaa, jossa kaikki tarinan onnettomuudet olisivat tapahtuneet kerralla. Kuitenkin joka ikinen kuvailtu vastoinkäyminen on todellinen ja jo kirjan julkaisuaikaan koettu jossain todellisessa yhteisössä. Hänen huomionsa ihmiselon vaikutuksista ovat viiltävän osuvia. Historiallisesti planeettaamme asuttavat elämänmuodot ovat muovautuneet ympäristönsä vaikutuksesta ja muovanneet elinpuitteitaan eli kotiplaneettaamme tasapainoisenlaisesti, mutta ihminen on muuttanut tilannetta viime vuosisadalta lähtien ja teknologisen kehityksen myötä muokannut ympäristöään ylettömän tehokkaasti olemisellaan. Seitsemän veljeksen aikaisessa maailmassa ei esimerkiksi synteettisin apukeinoin toteutettu tehomaanviljely vielä ollut todellisuutta, vaikka hiiltä ja metsiä oli surutta polteltu jo pitkään.
Taistelu luontoa vastaan ja sen puolesta
Luonto joutuu nykyisin mukautumaan ihmisen luonnottomiin luomuksiin, kuten ydinsäteily ja laboratorioiden synteettiset tuotokset. Tärkeellisiä ovat myös Carsonin huomiot monokulttuurin haitallisuudesta ja hän tarjoaa monia esimerkkejä yksipuolisen viljelyn vaaroista. Carson toteaa tämänkaltaisen maanviljelyn olevan kaukana luonnollisista periaatteista ja vaikuttavan ennemmin insinöörin utopistiselta näkemykseltä, kun ihminen yksinkertaistaa luonnon monimuotoisuuden omien tarkoitusperiensä tähden. Kenties monokulttuurin voikin nähdä keinona siirtää ja soveltaa kliinisten laboratorioiden puitteita luontoon.
Kuvaavaa on sekin, että monet kehittämistämme ja käyttämistämme kemikaaleista on valmistettu auttamaan ”taistelussa luontoa vastaan” eli esimerkiksi hyönteisten, rikkakasvien ja jyrsijöiden hävittämisessä. Tästä on seurannut kilpavarustelu, missä luonto mukautuu kehittämällä immuniteetin tiettyä myrkkyä kohtaan, joka edellyttää ihmisten keksivän entistä tappavamman kemikaalin päästäkseen ”vaivoistaan”. Lopputuloksena onkin ollut nykypäivään asti jatkunut kemiallinen sodankäynti, missä kaikki elollinen on joutunut ristituleen. Carson esittää tulevaisuudesta kumpuavan kysymyksen: miten älykkäät olennot voivat pyrkimyksissään hallita muutamaa epätoivottua lajia käyttää menetelmää, joka saastuttaa koko ympäristön, ja lopulta uhkaa jopa oman lajinsa edustajia sairauksilla ja kuolemalla?
Äänettömän kevään lailla Adolf Erik Nordenskiöldin vuonna 1880 julkaistu Ehdotus valtionpuiston perustamiseksi Pohjoismaihin välittää selvää huolta luonnonympäristön puolesta ”suurten keksintöjemme” edessä. Nordenskiöld maalaa luonnosta kuvan rohkeuden ja inspiraation lähteenä, ”jossa kaikki tietäjämme ja taitajamme ovat tutkimuksensa aloittaneet”. Hän tekeekin oivan vertauksen luonnon ja taiteen välillä: kun ”muinaisten mestareiden maalauksista tai marmoriveistoksista” ollaan valmiita maksamaan miljoonia, niin mitä mahdettaisiin olla halukkaita maksamaan koskemattomasta luonnosta, luonnon maalaamista tauluista, vuosisadan päästä? Nyt tuon vuosisadan mentyä ja asiaa miettiessä, vaihtaisimme mielellämme materialistisen mammonan koskemattomaan luontoon.
Nordenskiöld nostaa ehdotuksessaan esiin myös luonnon monimuotoisuuden ja tähdentää, että valtionpuiston tulisi sisältää erilaisia maisemia, kuten metsää, vuoria, järviä, kangasta ja suota. Toisaalta Nordenskiöld huomioi myös luonnon arvon ihmiselle taloudellisessa mielessä ja ehdottaa valtionpuistoksi rauhoitettavan alue, ”jossa puutteellinen kulkuyhteys tai uittosuhteet nykyisin ovat esteenä metsänhakkuulle, ja joka siis nykyisin on vähäarvoinen”. Ehdotuksessa piilee myös tietty vastakkainasettelu ihmisen ja luonnon välillä, sillä samaista luontoa ”vastaan esi-isämme saivat taistella ensimmäiset taistelunsa”. Kuitenkin rivien välistä välittyy vahva sitoumus luonnon suojelemiseen sen itsensä, eikä ihmistarpeiden vuoksi, ja hän kuvailee suojelun tarkoittavan ”ilkitekojen” estämistä.
Kiintoisaa – ja surullista – suomalaisten luontokäsitysten osalta on se, että vaikka jo vähintään sata vuotta on tunnistettu ihmisen toiminnan mahdollisesti tuhoavan luonnonympäristöä, ei toimintamalleja ja kehityksen suuntaa tästä huolimatta olla järkeistetty kollektiivisesti. Yksi merkittävä syy tähän lieneekin juuri ”kehitys”, joka on määritelty hieman nurinkurisesti tai ainakin harhaanjohtavasti. Sillä mitä iloa meille on jatkuvasta talouskasvusta tai hyödykkeiden/turhakkeiden runsaammasta tarjonnasta, jos elinympäristömme tuhoutuu sen seurauksena? Carsonia mukaillen, muutoksen nopeuden määrittelee nyt ihmisen kiivas ja piittaamaton rytmi, eikä luonnon verkkainen tahti. Jäämme odottelemaan ihmiskunnan pysähtyvän haukkaamaan henkeä ja käsittävän, miten tärkeää ihmiskulttuurin kehityksen on löytää monenkirjavaa luontoa mukailevia linjoja. Namaste.
Aihetta liippaavaa monenkirjavaa kirjallisuutta:
Konrad Lorenz; Eläimet kertovat
Plutarkhos; Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia
James Lovelock; Gaia – äiti maa
Jussi Kotkavirta; Luonnon luonto
Khalil Gibran; Maan jumalat
Elisa Altola & Birgitta Wahlberg; Me & muut eläimet
Panu Pihkala; Mieli maassa? Ympäristötunteet
Aleksis Kivi; Seitsemän veljestä
Toni Lahtinen & Markku Lehtimäki; Takaisin luontoon
Naomi Klein; Tämä muuttaa kaiken: kapitalismi vs ilmasto
Väinö Linna; Täällä Pohjantähden alla
Rachel Carson; Äänetön kevät
Toim. huom.
Kaikki yllä olevat sivustomme ulkopuoliset liNKit johtavat suomenkielisille Wikipedia-sivuille. Tästä napsauttamalla avautuu toinen birdink.fi sivu, joka sisältää aakkostetun valikoiman BiRD iNKin suosittelemia erinomaisia kirjoja.
Artikkelin kuvat ovat pääasiassa BiRD iNKin luomuksia, vaan haluamme huomauttaa osan materiaalista olevan peräisin Pexels-kuvapalvelusta – mistä muuten löytyy läjäpäin upeita otoksia katseltavaksi tai käyttöön!
